*

Jussi Niinistö

Breitenfeldin taistelun päivänä

Tänään minulla oli kunnia osallistua Hämeen Ratsujääkäripataljoonan perinnepäivän ja Ratsumieskillan 50-vuotistilaisuuksiin Lahden Hennalassa.

Ohessa päiväjuhlassa pitämäni tervehdyspuhe pääpiirteissään ja pari kännykällä otettua kuvaa paraatikatselmuksesta.


Tuli ja liike – tämä taistelukentän taktinen yhdistelmä – synnytti ratsuväen. Ratsusotilas edusti liikettä, se edusti nopeutta, se edusti iskuvoimaa.

Vapaussodassa syntynyttä itsenäisen Suomen alkuvuosien armeijaa ei voi ajatella ilman ratsuväkeä, unohtamatta tietenkään aselajin juuria maassamme – sitä pitkää linjaa, joka ulottuu 1600-luvulla käydyn kolmikymmenvuotisen sodan suomalaisista ratsusotilaista, suorastaan myyttistä maailmanmainetta niittäneistä hakkapeliittoista, aina Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n ratsuosastoon eli Abteilung Jäger zu Pferdeen.

Ruotsalaisilla, norjalaisilla ja tanskalaisilla on viikinkinsä, venäläisillä kasakkansa, japanilaisilla samurainsa – ja meillä suomalaisilla on hakkapeliitat ja jääkärit, ratsuväen perinteen vaalijoilla siis ratsujääkärit.

Tuli ei vielä ollut syönyt liikkeen merkitystä ratsujääkärien aikaan eli ensimmäiseen maailmansotaan mennessä. Ei ainakaan täysin, kuten museomestari Juha Erola toteaa kirjassaan Karjalan Ratsujääkärirykmentti vapaussodassa 1918. Sen tuli kuitenkin teki toiseen maailmansotaan tultaessa.

Tuli söi ratsusotilaan liikkeen, mutta se ei syönyt henkeä.

Hyökkäyshengestä osaltaan kertoo se tosiasia, että jatkosodassa Hämeen Ratsurykmentistä, itse asiassa vain pataljoonan kokoiseksi kutistuneesta, nousi peräti neljä Mannerheim-ristin ritaria: kornetti Teppo Hirvi-Kunnas, majuri Eero Leppänen, kersantti Allan Anttila ja kersantti Lauri Skyttä. – Viimeksi mainittu kersantti Skyttä oli muuten 19-vuotiaana ritarina nuorin kaikista 191:sta Mannerheim-ristin ritarista.

Hakkapeliittahenki heräsi henkiin viime sodissamme – vapaus-, talvi- ja jatkosodissa – ja sotien jälkeen tämä railakas ratsuväen henki jäi elämään, vaikka suomalainen ratsuväki jalkautettiin aselajina lopullisesti vuonna 1947.

Jääkärit, vapaussoturit ja talvi- sekä jatkosotien veteraanit olivat perinnettä edelleen siirtämässä. Ratsujääkäreistä mainittakoon eritoten lajinsa viimeinen, jääkärikapteeni Taito J. Nurminen, kiltanne kunniaratsumies.

Näin tämä henki elää joukossanne tänäkin päivänä, Breitenfeldin taistelun voiton päivänä, kun suomalaisen ratsuväen perinteitä vaaliva Ratsumieskilta täyttää 50 vuotta.

Kilta perustettiin, kun joukko Hämeen Ratsurykmentin veteraaneja ja Hämeen Ratsujääkäripataljoonan kantahenkilökuntaa päätti tehdä työtä sukupolvien työn aikaansaaman aselajiylpeyden säilyttämiseksi.

Hevosten aika Suomen armeijassa on kiistatta ohi, mutta perinne pysyy. Se on elänyt vahvana täällä Hämeen Ratsujääkäripataljoonassa, siitä yhtenä esimerkkinä nyt vietettävä perinnepäivä.

Ratsuväellä on oma erityinen kulttuurinsa, omat pysyvät arvonsa. Sellainen on arvokasta pääomaa, vaikka maailma muuttuu ja onneton puolustusvoimauudistus tätäkin varuskuntaa kaltoin kohtelee.

Ratsuväen perinteiden vaaliminen on ollut Hämeen Ratsujääkäripataljoonan ja Ratsumieskillan yhteinen tehtävä.

Hämeen Rykmentin ja sitä myötä Hämeen Ratsujääkäripataljoonan lakkauttaminen vuoden 2014 lopulla varmasti vaikeuttaa Ratsumieskillan toimintaa – tai ”asettaa sen aivan uudenlaisten haasteiden eteen”, kuten uuskielellä sanotaan – mutta uskon joka tapauksessa, että ratsumieshengessä tehty perinnetyö ei tähän pääty.

Eduskunnan puolustusvaliokunnan puolesta tervehdin ja onnittelen 50 vuotta täyttävää Ratsumieskiltaa. Kiitän teitä maanpuolustuksen eteen tekemästänne työstä. Olette saanut puolessa vuosisadassa paljon aikaan.

Killan monipuolisen kulttuurityön jälki näkyy kautta maan muistomerkeissä ja kirjallisuudessa.

Nähdäkseni eräs tärkeimmistä aikaansaannoksistanne on Ilomantsin Hattuvaaran Taistelijan talo, joka muistuttaa meitä kesän 1944 ankarista torjuntataisteluista, ratsujääkäri ja mottimestari Raappanan viimeisestä opetuksesta viholliselle.

Näyttävä on myös kuvanveistäjä Pentti Papinahon patsas Hakkapeliittain kotiinpaluu, joka suorastaan uhkuu ratsuväen iskuvoimaa ja josta on tullut tärkeä osa Lahden kaupungin olemusta. Uskon, että tulevaisuudessa patsaan merkitys lahtelaisille vain kasvaa, kun Hennalan varuskunta kaikkine toimintoineen hiljenee.

Hyvät Hämeen Ratsujääkäripataljoonan perinnepäivän päiväjuhlan osallistujat!

Periksi ei anneta, vaan eteenpäin elävän mieli.

Vielä kerran onnittelut juhlivalle Ratsumieskillalle ja jatkuvaa menestystä!

Hakkaa päälle!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Todella hyvä puhe!

Hakkapeliitoista on liikkeellä monenmoista legendaa. Nykyään monilla tahoilla todetaan, että Hakkapeliitat ja muu Ruotsin kevyt ratsuväki sai pelottavan maineensa 30 vuotisen sodan taistelukentillä osittain sen vuoksi, että niillä oli taistelukokemusta venäläisiä vastaan.

Sotiminen venäläisia vastaan elämästä ja kuolemasta oli erilaista kuin ne sodat, joissa keskieurooppalaiset palkkasoturit taistelivat keskenään, koska keskieurooppalaisille palkkasotureille oli helppoa vaihtaa puolta, mikä tuohon aikaan oli ruotsalaisille ja suomalaisille oli mahdotonta sodassa venäläisiä vastaan. Oli taisteltava loppuun asti.

Tietenkin hyvällä taktiikalla on ollut osansa hakkapeliittjen menestyksessä, mutta jo tuolloin suomalaisella sisulla ja perääntamattomuudella oli merkityksensä.

Käyttäjän ansjout kuva
Anssi Joutsenlahti

Missä kuvissa Jussi itse luuraa?

Käyttäjän jussiniinisto kuva
Jussi Niinistö

Varmaan muiden ottamissa, nämä kaksi kuvaa olivat nimittäin minun ottamiani...

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset